Aina löytyy sopiva “ismi”

Anarkismi on utopistinen aate, koska se ei ota huomioon ihmisten perusluonnetta, johon kuuluu kilpailu omaisuudesta ja vallasta ja yleensä kaikesta missä saadaan aikaan voittajia ja häviäjiä. Myös kommunismi kuuluu samaan utopioiden sarjaan samasta syystä.

On epärealistista olettaa, että ihmiset jonakin päivänä muuttuisivat ja luopuisivat vallastaan ja asemistaan ja rahoistaan (ja rikollisista taipumuksistaan) ja hakeutuisivat asumaan yhdessä rauhanomaisiin kollektiiveihin, joissa ei olisi rikkaita eikä köyhiä, ei vallanpitäjiä eikä alistettuja, ei sortajia eikä sorrettuja.

Ihmiset eivät ole tuollaisia. Vaikka anarkismi toteutettaisiin väkipakolla, ei menisi kuin hetki, kun joukosta nousisi ihmisiä, jotka olisivat muita “tasa-arvoisempia”. Heistä tulisi ensiksi mielipidejohtajia ja vähitellen oikeita johtajia. Lopulta palattaisiin siihen, mistä on lähdetty.

On olemassa muutamia universaaleja mekanismeja, joiden kautta yhteiskunnat ajautuvat kohti harvainvaltaa. Näitä ovat mm. 1) ulkoinen turvallisuus, 2) yleinen turvallisuus ja 3) ihmisten henkinen hyvinvointi.

Ulkoisella turvallisuudella voidaan perustella kova kuri ja sotilasdiktatuuri. Kansaa vaaditaan uhrautumaan ja yhdistymään ja alistumaan kovaan komentoon, koska jokin ulkopuolinen voima uhkaa tuhota kansan. Ulkoinen turvallisuus voi olla uhattuna myös sisältä päin, joten se edellyttää tehokasta turvallisuuspoliisia ja pettureiden säälimätöntä eliminointia. Pohjois-Korea on esimerkki tällaisesta järjestelmästä. Se ylläpitää isoa armeijaa ja tiukkaa sisäistä kuria USA:n ja muiden imperialististen voimien kuvitellun hyökkäyksen varalta. Myös presidentti Bush käytti ulkoisen turvallisuuden korttia kiristäessään lainsäädäntöä ja vangituttaessaan ihmisiä. Tämän tien päässä häämötti diktatuuri, mutta onneksi Yhdysvalloissa järjestetään myös vaaleja, joissa kurssia voidaan korjata.

Yleistä turvallisuutta käytetään keppihevosena silloin, kun yhteiskunnasta tehdään poliisivaltio. Lakeja kiristetään ja valvontaa lisätään mukamas ihmisten oman turvallisuuden vuoksi. Turvallisuusideologian mukaan ihmisten pahimpia vihollisia ovat he itse, koska he eivät välitä omasta tai muiden turvallisuudesta. He eivät kiinnitä turvavyötä, kävelevät päin punaista, ajavat ylinopeutta jne. Ihmisten kuriin saamiseksi lisätään poliisin valtuuksia ja tehostetaan valvontaa. Lainsäätäjät säätävät uusia kieltoja ja pakkoja kuin liukuhihnalta, mikä johtaa rikostilastojen pahenemiseen, koska ihmiset eivät pysty noudattamaan kaikkia sääntöjä. Tähän välinpitämättömyyteen vastataan asennekasvatuksella sekä säätämällä lisää lakeja ja tehostamalla valvontaa entisestään.

Ihmisten henkisellä hyvinvoinnilla perustellaan uskonnollinen tai aatteellinen diktatuuri. Uskonnon varjolla luodaan hirmuvalta, joka kontrolloi ihmisten yksityiselämää ja rankaisee uskonnollisten määräysten rikkojia. Tiukan linjan islamilaiset valtiot ovat esimerkki tällaisesta, mutta myös kristillisessä maailmassa on ollut ajanjaksoja, jolloin uskonnon varjolla on ylläpidetty hirmuhallintoa ja poltettu ihmisiä noitina.

Käytännössä diktatuurit ovat yhdistelmä edellä mainituista asioista. Painotukset vaihtelevat tilanteen mukaan. Myös muita aatteita ja ideoita voidaan käyttää hyväksi kehitettäessä diktatuuria. Lähes mitä tahansa voidaan. Jopa suvaitsevaisuus ja sananvapaus kelpaavat perusteeksi olla suvaitsemattomia ja vainota ihmisiä heidän mielipiteittensä takia, mistä viime aikojen “multikulttuurisuusnoitavainot” ovat esimerkki.

Mikäli yhteiskunta olisi jollakin keinolla saatu muutettua anarkistiseksi, ennemmin tai myöhemmin yhteiskunnan sisällä alkaisi kehitys kohti eriarvoistumista. Johtaviin asemiin haluavat perustelisivat tarvettaan johtaa joillakin edellä mainituista syistä. Anarkismi kumoutuisi omaan mahdottomuuteensa.

On teoriassa mahdollista yhdistää anarkismi nykytyyppiseen yhteiskuntaan, jolloin lopputuloksena on tasa-arvoinen järjestelmä, jossa on monia anarkismin hyviä puolia, mutta joka kuitenkin pysyy kasassa.

Pitkästä aikaa

Löysin muistiinpanoja, joissa on aloittamieni blogien osoitteita ja salasanoja. Tämä näyttää olevan yksi niistä. Aloitin tämän kevään 2007 eduskuntavaaleja varten. Kun vaalit olivat ohi, blogi sai jäädä.

Tämän blogin “jääminen sivuraiteille” ei tarkoita, että olisin lopettanut kirjoittamisen. En ole lopettanut, mutta en kirjoita enää kovin paljon omalla nimelläni. Käytän omaa nimeäni ainoastaan yhdellä harrastusfoorumilla. Parissa muussa blogissa on myös todellinen nimeni, mutta ne ovat kumpikin kevään 2007 vaalien ajalta, ja niille on käynyt samalla tavalla kuin tälle blogille.

Yleensä käytän nimimerkkiä tai keksittyä nimeä, joka on siis tavallaan myös nimimerkki. Joistakin löytyy melko monta hakutulosta Googlesta.

En kirjoita blogeja päiväkirjatyyppisesti, koska en koe tarvetta sellaiseen. Toisaalta blogejani luetaan niin vähän, ettei ole kovin suurta merkitystä, mitä niihin kirjoitan (niin kauan kun en joudu hankaluuksiin väärien mielipiteiden esittämisestä).

Aloittamani “nimimerkkiblogit” ovat painottuneet tiettyihin aihepiireihin. Lähetän niihin juttua ja kuvia silloin kun siltä tuntuu. Usein teksti on muokattua kopiota päiväkirjastani tai jokin aikaisemmin kirjoittamani juttu. Tällaista suoraa kirjoittamista – jota nyt teen – harrastan hyvin vähän.

Joissakin blogeissa esitän jonkin kertomuksen, eli blogi ei etene alhaalta ylöspäin vaan kirjamaisesti ylhäältä alaspäin. Näihin blogeihin ei enää tule lisää kappaleita. Blogi on siis tavallaan kuin kiinteä kotisivu. Yhden videobloginkin olen perustanut. Siinä on laiva-aiheisia videoita.

Eiköhän tämä riitä tällä kertaa. Tällä pienellä postauksella blogi säilyy taas jonkin aikaa. Eihän sitä tiedä, vaikka joskus alkaisin aivan oikeasti kirjoitella tänne.

Pitkästä aikaa

Viime aikojen uutisia seurattuaan voi vain tulla siihen johtopäätökseen (joka tosin on ollut tiedossa jo aikaisemmin), että eri maiden oikeuskäsityksissä on eroja. Joitakin tekoja pidetään joissakin maassa paljon paheksuttavimpana tai vähemmän paheksuttavina kuin joissakin toisissa maissa.

Yksi hyvä esimerkki on juuri hovioikeuden vahvistama tuomio, jossa todennäköisesti tuloton koulupoika määrättiin maksamaan ökypalkkaiselle opettajalle korvauksia siitä, että poika oli pannut opettajaa esittävän pilailuvideon Youtubeen. Uutisesta kerrottiin lukuisissa tiedotusvälineissä eri puolilla maailmaa aina HongKongia ja Singaporea myöten. Miksihän? Ei ainakaan siksi, että pojan video olisi ollut mitenkään ainutlaatuinen. Youtuben hakutoiminnalla löytyy monia videoita, joissa esitetään “mad teacher” eli hullu opettaja. Videot ovat oppilaiden omista opettajistaan kuvaamia. Pilailuvideon tekeminen opettajasta ei siis nykyisenä internetin ja videosivustojen aikana ole uutisen arvoinen asia. Mutta jonkun nuoren pojan tuomitseminen tuollaisesta asiasta on uutisen arvoinen asia. Missään muualla ei anneta näin mielettömiä tuomioita kuin Suomessa – ainakaan nuorille pojille Youtube-videoista. Suuresta kansainvälisestä huomiosta jo voi päätellä, että tuomio oli koko muun maailman oikeustajun vastainen.

Hovioikeuden olisi pitänyt viimeistään tajuta asia ja kumota tuomio.

Omasta turvallisuudesta huolehtiminen

Ihmisten perusoikeuksiin pitäisi kuulua oikeus itse ratkaista se, miten he huolehtivat omasta turvallisuudestaan. Ja oman turvallisuuden tahallisen vaarantamisenkin pitäisi kuulua perusoikeuksiin – ja se vielä toistaiseksi kuuluukin, jos se tehdään tietyillä lain hyväksymillä tavoilla. Tässä on paradoksi.

Jos jokin “korkeampi taho” rankaisee ihmisiä siitä, että he eivät huolehdi turvallisuudestaan, se tarkoittaa sitä, että ihmiset ovat tuon korkeamman tahon omaisuutta. Vai onko kyse jonkun mielestä siitä, että tällä korkealla taholla on parempaa tietoa asioista, ja että rankaisemisessa on kyse asioista tietämättömän ja niitä ymmärtämättömän ihmisen omasta edusta? Ihmeellistä.

Miksi jollakin Veltto Virtasella tai Mikko Alatalolla tai heidän kollegoillaan olisi paremmat edellytykset tietää, mikä on esimerkiksi minulle turvallista kuin minulla itselläni? Kai minä omat olosuhteeni ja omat riskini tiedän paremmin kuin nuo henkilöt, jotka eivät ole koskaan edes tavanneet minua.
Oma turvallisuus kuuluu ihmisten yksityisasiohin, mutta toisten ihmisten turvallisuus ei kuulu. Oman turvallisuutensa saa vaarantaa, mutta toisten turvallisuuden vaarantaminen rarkoittaa tätä:

Vaarantaja tekee yksipuolisen sopimuksen, joka kuuluu näin: “Minä, vaarantaja, sovin täten yksipuolisesti aiheuttavani muille ihmisille vaaraa autohurjastelulla tai humalassa ajamisella tai mitä muita kivoja tapoja keksinkin. Muiden on pakko noudattaa laatimaani sopimusta, eikä siitä voi valittaa.”

Mistä tuollaisessa sopimuksessa on kyse?

Muiden alistamisesta ja pakottamisesta. Sopimuksen tekijä pakottaa muut pelkäämään häntä ja pahimmassa tapauksessa kärsimään fyysisiä vammoja tai vielä pahemmassa tapauksessa kuolemaan.

Ei ole vaikea osoittaa, että tuollaiseen toimintaan syyllistynyt on tehnyt tekoja, jotka oikeuttavat muut itsepuolustuksen nimissä puuttumaan niihin. Kun poliisi lopettaa tuollaisen toiminnan, se tekee sen “muiden” suojelun ja puolustuksen nimissä. Tässä tapauksessa poliisin toiminta on siis pääpiirteittäin oikeutettua.

Mutta. Tähän sisältyy tärkeä lisäys. Toiminnan on oikeasti pitänyt aiheuttaa edellä mainittua pelkoa tai vaaraa tai vahinkoa. Pelkkä teoreettinen mahdollisuus ei riitä, koska teoriassa kaikki on mahdollista ja tarvitaan vain sopiva teoria. Säännöt olisi siis määriteltävä siten, että vain todellisesta vaaran tai haitan tai vahingon tuottamisesta muille aiheutuu tekijälle seurauksia. Punaista päin ajaminenkaan ei absoluuttisesti ja aina ole tällainen teko, jos nimittäin lähistöllä ei ole ketään sivullista, joka edes näkisi tapahtuman, puhumattakaan, että hänelle aiheutuisi siitä haittaa.

Tätä ei pidä tulkita siten, että neuvoisin ihmisiä ajamaan päin punaista. Korkeintaan sen voi tulkita niin, että erilaisten tekojen rangaistavuudesta voisi olla olemassa taulukot, joissa huomioitaisiin kaikki tekoon liittyvät asiat. Esimerkiksi punaista päin ajamisesta saisi suuremman rangaistuksen, jos se tapahtuisi suojatien kohdalla neljän ruuhkassa Mannerheimintiellä kuin jos se tapahtuisi kello neljä aamuyöllä paikassa, jossa ei ole ketään lähistöllä. Tämä on vain esimerkki.

Kevättä ilmassa

Otsikko on tylsä, mutta niin on aihekin. Tätä tuskin kukaan enää lukee, mutta kirjoittelenpahan nyt aikani kuluksi.

Vaalit olivat ja menivät. En ollut ehdokkaana sen vuoksi, että olisin kuvitellut pääseväni eduskuntaan. Köyhien Asialla -puolue sai edellisissä vaaleissa kokonaisuudessaan alle 1500 ääntä, joten oli aivan selvää, ettei kukaan puolueen ehdokkaista tälläkään kertaa pääsisi eduskuntaan. Lähdinkin mukaan muista syistä eli halusin nähdä miten internettiä voisi käyttää hyväksi vaalikampanjassa. Toisaalta koin vaalit hyväksi tilaisuudeksi tuoda esille asioita, joita pidän tärkeänä.

Äänimääräni 111 ääntä oli puolueen huonoin, joten olisi itsepetosta olla tyytyväinen siihen. Tämä ei tarkoita ettenkö olisi kiitollinen kaikille niille, jotka äänestivät minua. Äänestäminen oli hieno asia, joten totta kai kiitän kaikkia äänestäjiä, jotka uskoivat ajatuksiini vapaudesta ja tasa-arvosta. Monet kiitokset.

En ollut asettanut mitään tiettyä äänten määrää tavoitteeksi, joten määrä ei sinänsä kovin paljon harmita. Enemmän harmittaa se, että jäin puolueen sisäisessä kisassa viimeiseksi, vaikka todennäköisesti panostin ajallisesti eniten vaalikampanjaani, jota tosin kävin vain internetissä. Häviäminen ei ole koskaan mukavaa, varsinkaan jos voittoja ei muutenkaan ole kovin paljon “plakkarissa”. Rahaa ei vaaleihin sentään mennyt lainkaan, mutta ei sitä olekaan.

Epäilen, että puoluevalintani oli väärä. En vastannut ehdokkaana Köyhien Asialla -puolueen potentiaalisten äänestäjien poliittista kantaa, joten he eivät äänestäneet minua. Toisaalta oleminen Köyhien Asialla -puolueen ehdokkaana karkotti muita mahdollisia äänestäjiä. Sain kampanjan aikana pari kannustavaa sähköpostiviestiä, joissa kiiteltiin ohjelmaani, mutta ihmeteltiin, miksi ihmeessä oli toivottoman puolueen ehdokkaana. Vastasin toiselle näistä henkilöistä, että puoluevalinta oli käytännön kysymys, eli en olisi päässyt vetovoimaisempien puolueiden ehdokkaaksi, ja toisaalta näiden puolueiden jäsenyys olisi edellyttänyt itsesensuuria poliittisten mielipiteiden esittämisessä. Köyhien Asialla -puolue oli vaihtoehdoista vähiten huono, sillä en olisi voinut edes kuvitella ehdokkuutta jossakin rasistisessa tai nationalistisessa tai kommunistisessa “änkyräpuolueessa”. Köyhien Asialla oli puolueena tarpeeksi epämääräinen.

Toisaalta koin hieman huonoa omaatuntoa siitä, että vaaliohjelmani poikkesi niin paljon Köyhien Asialla -puolueen linjasta. Pelkäsin, että poliittinen sooloiluni vie puolueelta äänestäjiä. Odotin, lähettääkö puolue minulle huomautuksen siitä, että minun pitäisi sensuroida mielipiteitäni. Onneksi ei lähettänyt.

Sain siis 111 ääntä. Oma arvioni on, että äänimäärän olisi voinut saada nousemaan jonnekin 500 äänen paikkeille käymällä normaalia vaalikampanjaa eli jakamalla esitteitä ja esiintymällä vaalijulisteissa. Lehtimainokset ovat tietysti vielä oma juttunsa. Tämä kaikki olisi kuitenkin maksanut. Arvelen, että nettisivujani ja blogejani luki vain pieni osa äänestäjistä. Useimmille olin vain tuntematon nimi vaalilistassa. Epäilen, että virallisissa tiedoissa näkynyt syrjäinen ja kaukainen kotipaikkakuntani oli paha rasite ehdokkuudessa Uudellamaalla.

On vielä yksi pelottava mahdollisuus. Ihmiset eivät halua olla vapaita. He haluavat, että heitä kontrolloidaan ja rangaistaan asioista, joiden tekemisestä ei ole mitään haittaa. Näin ollen he eivät äänestä ehdokkaita, jotka kannattavat vapauden lisäämistä. Sen sijaan he äänestävät poliiseja ja muita tahoja, jotka lupaavat lisää pamppua ja kuria.

Mikä tähän on syynä, sitä pitää alkaa tutkia. Mikä psykologinen piirre ihmisessä saa hänet kannattamaan pakkovaltaa ja diktatuuria, vaikka hän itse kärsii siitä. Miksi Hitleriä ja Stalinia kannatettiin? Miksi ihmiset palvovat omaa tuhoajaansa.

Alustava teoriani on se, että ns. Tukholman syndrooma ei koskekaan pelkästään rikollisten panttivangeikseen ottamia ihmisiä vaan se koskee kokonaisia kansoja. Kaikki ihmiset ovat tavallaan panttivankeja. Ihmiset elävät pelkästään vangitsijansa tiedotuksen varassa. Vähäinen toisenlainen tiedotus – jota esimerkiksi tämä blogi edustaa – kilpistyy elinikäisellä aivopesulla aikaansaatuun torjuntapanssariin.

Homma alkaa olla purkissa

Jonkinlainen masennus pukkaa päälle, ei mahda mitään. Aamun sanomalehti oli jotenkin niin masentavaa luettavaa. Vaalimainoksia, vaalimainoksia, vaalimainoksia. Yhdessä isossa mainoksessa joku kokoomukselainen poliisiehdokas seisoo poliisin puvussa ja kehottaa äänestämään itseään. Tuollaisen mainoksen nähdessään ei voi olla masentumatta.

En pysty ymmärtämään sitä, miksi ihmiset äänestävät samoja poliiseja, jotka kirjoittavat heille sakkoja. Jos minä saan sakon poliisilta siitä, että veneestäni puuttuu jokin typerä pakollinen varuste, tai siitä, että ajan kesäisissä olosuhteissa lievää ylinopeutta jossakin maantiellä, jossa on voimassa “talvinopeusrajoitus”, alanko minä rakastaa sakon kirjoittanutta poliisia niin paljon, että haluan äänestää hänet vielä kansanedustajaksikin säätämään uusia lakeja, joilla hän ja hänen kaltaisensa poliisit saavat lisää oikeuksia sakottaa minua joistakin yhdentekevistä asioista.

Ihmisten rakkaus poliisia kohtaan on asia, jota en koskaan tule ymmärtämään, eikä sitä kannata edes yrittää selittää minulle.

Ehkä jonkinlainen lisä masentuneille tunnelmille tuli siitä, että samoilla sivuilla missä oli tuo poliisin vaalimainos, oli myös juttu jossa kerrottiin autonavigaattoreista, joihin voi ohjelmoida valvontakameroiden sijaintipaikat. Navigaattorin saa ohjelmoitua piippaamaan kameran kohdalle tultaessa. Laitetta verrattiin jutussa kiellettyyn tutkanpaljastimeen ja ihmeteltiin, miksi se on sallittu.

Tuollaiset ajatukset ovat mielestäni niin kieroutuneita, että niitä lukiessa ei voi olla kiihtymättä. Niissähän on nimittäin taustalla ajatus, että valvontakameraan pitäisi ajaa ylinopeudella, jotta poliisi voisi lähettää autoilijalle sakkolapun jolla valtiolle kerätään rahaa. Laite, joka vähentää mahdollisuutta ajaa kameraan ylinopeudella, on siis paha, koska se alentaa valtion sakkotuloja.

Onneksi sentään aivan kaikki jutussa haastatellut ihmiset eivät ajatelleet noin, mutta se että edes joku ajattelee, on ankeaa. Jos tuota ajattelutapaa jatkettaisiin, nopeusrajoitusmerkitkin pitäisi panna piiloon (aika hyvin ne ovatkin “piilossa”, kun merkki saattaa olla kilometrejä ennen valvontakameraa, jolloin kameran kohdalla on jo vaikea muistaa minkä merkin on nähnyt viimeksi), jotta ihmiset eivät näkisi niitä.

Nyt kun on vaalipäivä menossa, en voi olla miettimättä sitä, miksi ihmiset äänestävät sellaisen politiikan puolesta, josta he itse kärsivät. Vaalien 2004 ehdokkaan joukossa on mukana kourallinen sellaisia ehdokkaita, joiden poliittisen näkemyksen mukaan ihmisiä ei saisi rangaista “teoista”, joista ei aiheudu haittaa kenellekään. Tuon periaatteen allekirjoittaa varmasti moni muukin kansalainen kuin nuo muutama, joilla se on ohjelmassaan, mutta silti ihmiset äänestävät niitä ehdokkaita, jotka haluavat ihmisten yksityiselämän kontrollin lisäämistä. Lisää kieltoja, lisää rajoituksia, lisää pakkoja, lisää poliiseja, lisää sakkoja.

En koskaan tule ymmärtämään sitä, miksi 90% suomalaisista haluaa tehdä Suomesta avovankilan ja itsestään sen vankeja. Olen miettinyt erilaisia psykologisia syitä ja ties mitä ja välillä luullut jo keksineeni syyn. En sitä kuitenkin koskaan täysin tule ymmärtämään. Ehkä kyse samasta asiasta kun perheväkivallassa. Hakattu vaimo “rakastuu” aina uudestaan hakkaajamieheensä, joka hakkaa lisää, ja perhetarinan verinen lopputulos voidaan lopulta lukea Ilta-Sanomien lööpeistä.

Ihmiset ovat masokisteja, siitä kai tässä on kyse.

Uusi “uskonto”

Uskonnot ovat aina olleet merkittävä tekijä ihmisten elämässä. Jo varhaisimmissa ihmiskunnan rakentamissa kaupungeissa Mesopotamiassa oli keskeisellä paikalla komea temppeli. Samanlaisia uskonnollisen vallan symboleja löytyy kaikkialta maailmasta, niin Kambozan viidakoista kuin inkojen jäljiltä Amerikasta. Uskonnollisten kohteiden rakentamiseen on käytetty paljon voimavaroja, mikä kertoo siitä, että uskonnon merkitys on ollut tärkeä. Eivätkä rakennukset olisi mitään ilman uskonnollisia johtajia, ylipappeja, kirjanoppineita, opettajia – ja alkeellisemmissa kulttuureissa poppamiehiä.

Uskonnolliset johtajat ovat aina olleet enemmän tai vähemmän merkittäviä vallankäyttäjiä kansojensa keskuudessa. Joskus poliittinen johto on yhdistänyt oman valtansa uskonnolliseen valtaan nimittämällä hallitsijan myös uskonnolliseksi johtajaksi. Syy hallitsijan nostamiseen kirkon johtoon on ollut se, että tavallista maallista hallitsijaa vastaan kansa ehkä kapinoisi, mutta jumalaa vastaan kansalaiset eivät uskalla nousta.

Jopa niissä maissa, joissa ei virallisesti tunnusteta uskontoa, hallitsijan valta on saanut monesti uskonnollisia piirteitä. Esimerkiksi Pohjois-Korean johtajan henkilöpalvonnassa on uskontoa muistuttavia elementtejä. Johtaja kuvataan jumalaa muistuttavana yliluonnollisina neroina, Suuren Isän Suurena Poikana, joka on henkisesti paljon tavallisia kansalaisia ylempänä. Johtajalla huhutaan olevan jopa yliluonnollisia kykyjä.

Vaikka länsimaisten kristillisten kirkkojen asema yleisenä moraalinvartijana ja arvojen ohjaajana on heikentynyt, uskonnot eivät maailmanlaajuisesti ole menettäneet merkitystään. Islamilaisessa maailmassa uskonnon merkitys on päinvastoin lisääntynyt. Uskonnosta on tullut eräissä maissa kaikkea elämää ohjaava tekijä, ja uskonnolliset johtajat ovat kohonneet poliittisen järjestelmän yläpuolella oleviksi yksinvaltiaiksi. Iranin islamilainen tasavalta on tunnetuin esimerkki tällaisesta. Näissä maissa demokraattinen prosessi on alistettu uskonnollisen johdon alaisuuteen. Ylipapit, mullahit, voivat halutessaan kumota demokraattisten vaalien kautta ilmenevän kansan tahdon. He ovat ainoita, joilla on oikeus tulkita jumalan tahtoa. Uskonnollisia yksinvaltiaita vastaan toimiminen katsotaan Jumalaa vastaan toimimiseksi – ja siitä rangaistaan sen mukaisesti.

Eikö uskonnoilla länsimaissa ole enää mitään merkitystä? Ovatko kristillisten kirkkojen johtajat vuosisatojen kuluessa menettäneet mahtavan valtansa, joka oikeutti vangitsemaan vääräuskoisia ja polttamaan heitä noitina, ja jonka avulla papit kontrolloivat maallista lainsäädäntöä vielä pitkään sen jälkeen kun viimeiset noitaroviot olivat sammuneet? Eikö uskonnoilla todellakaan ole enää mitään merkitystä nykyajan maallistuneissa yhteiskunnissa. Poistuiko kirkon viimeinenkin valta samalla kun jumalanpilkkapykälät kumottiin?

Kristilliset kirkot ovat menettäneet maallisen valtansa suurimmassa osassa läntistä maailmaa. Yhdysvalloissa fundamentalistikristityt vielä roikkuvat kiinni vallan rippeissä ja pyrkivät vaikuttamaan presidentin ja poliitikkojen päätöksiin. Heidänkin aikansa alkaa kuitenkin olla ohi, eikä poliitikkojen ja uskonnollisten johtajien symbioottisessa suhteessa aina voi tietää kuka vaikuttaa kehen. Uskonnon merkitys on joka tapauksessa Yhdysvalloissakin vähenemässä väestösuhteiden muuttuessa ja elämän maallistuessa.

Ihmiskunta on elänyt esihistoriallisista ajoista lähtien uskontojen hallitsemissa yhteiskunnissa. Temppelit ovat aina olleet merkittävä osa ihmisten sielun ja mielen maisemaa, ja papit ovat olleet tärkeitä yhteiskunnallisia vaikuttajia. Onko nyt todellakin käynyt niin, että papit saarnaavat tyhjyyttään kumisevissa kirkoissa, eivätkä ihmiset enää ole kiinnostuneita uskonnoista? Mihin ihmisten niin sanottu uskonnollinen tarve on yhtäkkiä kadonnut? Miten se on yleensä voinut kadota? Ihmisethän etsivät lohtua uskonnoista jo kymmeniä tuhansia vuosia sitten, kun he piirtelivät yliluonnollisia symboleja luoliensa seiniin. Ei kai noin perustava asia voi hävitä?

Ei se ole hävinnytkään. Ihmiset kaipaavat edelleen samoja asioita kuin ennenkin, turvallisuutta, varmuutta ja lohtua, joihin he etsivät vastausta jumalilta ja poppamiehiltä. Ajat vain ovat muuttuneet. Tietokoneen ruudun ääressä päivänsä viettävä nykyihminen ei enää tunne oloaan luontevaksi polvistuessaan jonkin vanhan kivitaulun ääreen. Se kelpasi ehkä niille ihmisille, jotka eivät muusta tienneet. Uusi aika vaatii uuden uskonnon ja uudet jumalat.

Nykyinen uskonto on nimeltään ”turvallisuus”.

Turvallisuus on länsimaiden asukkaille aivan yhtä totinen uskonto kuin islam talebaneille ja iranilaisille. Turvallisuuden nimissä kansalaiset ovat valmiit millaisiin henkilökohtaisiin uhrauksiin tahansa. Turvallisuuden nimissä ihmiset haluavat antaa vapautensa turvallisuuskoneistoille. Miljoonia vuosia vanhat perusoikeudet saavat mennä yksi toisensa jälkeen, kunhan vain turvallisuus lisääntyy edes nimellisesti.

Perinteiset uskonnot lupaavat ihmisille kuolemanjälkeisen elämän ja autuuden, vaikka täällä maan päällä asiat eivät niin hyvin olisikaan. Nykyaikaisessa dynaamisessa maailmassa ihmisillä ei ole aikaa odottaa kuolemanjälkeistä elämää, josta esitetään epäilyjä, että onko sitä edes olemassa. Nykyajan ihminen haluaa paratiisiin jo maan päällä, tässä ja nyt. Ihmisten hätä ja turvallisuuden tarve on suuri.

Vastauksena ihmisten hengelliseen nälkään poliitikot ovat luoneet uudenlaisen maailman, uuden uljaan uskonnon. Tässä maailmassa kansalaisilta on otettu pois oma tahto ja oma valinta, koska ne voivat johtaa vaaroihin. Poliitikot ovat luoneet pikkutarkoilla yksityiskohtaisilla määräyksillä järjestelmän, jossa kansalaisten ei enää tarvitse ajatella mitään. Riittää kun he tottelevat. Ainoa mitä tarvitaan on hyvä muisti, koska määräyksiä on kymmeniä tuhansia, ja ne pitää kaikki tietää, jotta ei eksy vanhurskauden polulta.

Uuden uskonnon jumalat eivät asu temppeleissä tai taivaassa vaan poliisiasemilla. Poliisi on turvallisuuden uskonnon ainut ja kaikkivaltias jumala. Poliisiasemat ovat uuden uskonnon kirkkoja, pidätyssellit sen alttareita, vankilat sen hartaushuoneita.

Yksikään muu uskonto kuin nykyinen ”turvallisuuden uskonto” ei ole vielä kertaakaan ihmiskunnan olemassaolon aikana pystynyt ylistämään ja julistamaan jumalansa kaikkivaltiutta yhtä tehokkaasti ja näkyvästi kuin nykyinen yhteiskuntajärjestelmämme ylistää omia jumaliaan. Lähimmäksi on ehkä päästy eräissä muslimiyhteiskunnissa, joissa muslimien pitää viisi kertaa päivässä polvistua kohti Mekkaa ja rukoilla. Se ei kuitenkaan ole mitään uuteen länsimaiseen tapaan verrattuna.

Länsimaiden asukkailla on paljon enemmän vaihtoehtoja. He voivat polvistua olohuoneissaan Poliisi-TV:n ääreen. He voivat polvistua (eikä tarvitse edes polvistua vaan voi istuakin, koska rituaalit kestävät kauemmin kuin muslimien rukoukset) kymmenien erilaisten poliisisarjojen ja poliisiaiheisten elokuvien äärelle hiljentymään ja viettämään iltaa. Välillä he voivat katsoa uutisia ja seurata ajankohtaisia poliisitapahtumia. Ja jos television katsominen väsyttää, ihmiset voivat lukea poliisista tai katsella poliisin kuvia lehdistä. Vaihtoehtoja on loputtomasti.

Poliisinpalvontarituaalien perusviesti on aina sama. TV-sarjat ja elokuvat ja uutislähetykset toistavat eri muodoissaan poliisin kaikkivaltiutta, sitä että ei ole olemassa mitään korkeampaa voimaa kuin poliisi. Kun konstaapeli kaivaa taskustaan poliisin tähden tai kortin, kansa lakoaa pelosta ja kunnioituksesta. Kovimmatkin nyrkkisankarit ja rikkaimmatkin miljonäärit kuuntelevat nöyrinä mitä poliisilla on sanottavaa. Kukaan ei kyseenalaista poliisin ehdotonta valtaa. Poliisi saa tähtensä tai korttinsa esitettyään tehdä aivan mitä haluaa. Hän saa ohittaa muut asiakkaat pizzajonossa. Hän saa ajaa autolla tuhatta ja sataa ja tuhota siinä sivussa puolet kaupunkia. Hän saa ampua ihmisen ja puhaltaa savut pistoolin piipusta surevan lesken naamalle. Niin täydellistä ja ehdotonta valtaa, mikä on nykyajan poliisilla, ei yksikään aikaisempi uskontojen edustaja ole pystynyt saavuttamaan.

Television poliisitarjonta on monipuolinen. Poliisiohjelmia tulee usein monelta kanavalta yhtä aikaa. Jokaiselle television katsojalle löytyy omia tarpeitaan vastaava poliisi. On mukavia vanhoja poliiseja, on väkivaltaisia nuoria poliiseja, on humoristisia poliiseja, on vakavia poliiseja, on kauniita naispoliiseja, on vähemmän kauniita naispoliiseja, on läskejä poliiseja, on laihoja poliiseja, on bodattuja poliiseja, on suomalaisia poliiseja, on saksalaisia poliiseja, on englantilaisia poliiseja, on amerikkalaisia poliiseja. Tarjonta on loputon. Aina tulee uusia sarjoja ja elokuvia. Poliisi on läsnä kaikkialla. Poliisi on satukirjoissa, poliisi on kauppojen leluhyllyillä. Jokaisessa elämämme vaiheessa maailman tärkein asia on poliisi.

Nykyinen maailmamme on poliisiuskovaisten taivas. Yksikään aikaisempi jumala ei ole koskaan ennen saavuttanut niin kattavaa ja kaikkialle tunkeutuvaa näkyvyyttä kuin nykyinen poliisijumala. Jumaluus on täydellinen. Elämme poliisitaivaassa. Ja vielä parempaa on luvassa.

Eduskunta säätää kuin jonkinlaisen hurmoksen vallassa koko ajan lisää lakeja, joilla tavallisten ihmisten maalliset murheet poistetaan ja asiat jätetään poliisin haltuun. Ei tarvitse enää miettiä, tekeekö niin tai näin. Laki määrää kaikesta. Riittää, että tottelee ja muistaa määräykset. Muistin merkitys korostuu, koska lakeja on päivä päivältä yhä enemmän. Myös rahaa tarvitaan, sillä määräysten noudattaminen tulee kalliiksi. Mutta mitäpä ihminen ei tekisi uskontonsa ja turvallisuutensa hyväksi. Ja ”yhteisten pelisääntöjen” pettäjille ja luopioille, jotka eivät toimi niin kuin pitäisi, poliisilla on omat keinonsa. Ja kiitollinen kansa haluaa antaa poliisille lisää keinoja ja valtaa.

Perinteisten uskonnollisten johtajien tapaan poliisi on levittänyt lonkeronsa kaikkialle yhteiskuntaan. Poliisi ohjaa yleistä moraalia. Poliisi säätää lakeja eduskunnassa. Poliisi vaikuttaa lakeihin asiantuntijana. Poliisi käyttää painostuskeinoja, jos sen haluamia lakeja ei säädetä riittävän ripeästi. Poliisi kirjoittaa lehdissä. Poliisi puhuu radiossa. Poliisi esiintyy televisiossa. Kaikki tiedotusvälineet toistavat kuin yksien aivojen ohjaamia poliisia ylistävää sanomaa. Poliisin valta on absoluuttinen.

Pienten askelten politiikkaa

Mitä tapahtuu, jos joku kunnan viranomainen julistaa sanomalehdessä, että hän on päättänyt, että seuraavan vuoden aikana jokaisen kunnassa asuvan talonomistajan on luovutettava 10-20 % tonttinsa pinta-alasta kunnallisiin tarkoituksiin?

Todennäköisesti tuollainen ilmoitus saisi aikaan laajaa vastustusta ja talojen omistajat vastaisivat, että “ainakaan minun ruusupensaitani ette vie”. Hanke ei todennäköisesti toteutuisi sen vuoksi, että hankeen vastustajat muodostaisivat yksimielisen ryhmän, jolla olisi yhteisiä etuja puolustettavana. Ellei viranomainen muuttaisi kantaansa, hän voisi joutua eroamaan.

Mutta viranomainenpa ei olekaan noin tyhmä. Hän ei kirjoita lehdessä, että seuraavana vuonna kaikki tontinomistajat joutuvat luopumaan osasta tontistaan. Sen sijaan hän kirjoittaa, että yksi tai kaksi tai muutama omistaja joutuu luopumaan, koska heidän talojensa vieressä kulkevaa tietä levennetään – tai jotain muita hankkeita tehdään. Tämä ei herätäkään enää yleistä vastustusta maanomistajien keskuudessa, koska “sehän ei koske meitä”. Ne muutamat, joilta maata viedään, tietysti yrittävät pullikoida vastaan, mutta ilman tuloksia. He saavat korkeintaan hankalan ja itsekkään ihmisen maineen, koska he vastustavat kuntalaisten yhteisen edun toteutumista. Viranomainen on tietenkin niin ovela, että hän osaa sopivasti vedota juuri tähän yhteiseen etuun.

Siinä vaiheessa, kun edellä mainittujen maanomistajien omenapuita kaadetaan ja ruusupensaita jyrätään, virkamiehen pöydällä on jo uusia suunnitelmia. Tällä kertaa hän haluaa laajentaa keskustassa sijaitsevaa virkistysaluetta – taas yhteisen edun niin vaatiessa. Tämän toimenpiteen seurauksena muutama tontinomistaja joutuu taas luopumaan puutarhoistaan ja pihapelloistaan. Taas tulee pientä vastustusta, mutta se korkeintaan hieman hidastaa asioiden etenemistä. Maitaan menettävät asukkaat tekevät turhia valituksia päätöksistä, mutta viranomainen on harjaantunut torjumaan niitä. Yksikään valitus ei johda päätösten perumiseen, valittajat ainoastaan leimataan hankaliksi ja yhteistyöhaluttomiksi tyypeiksi, joita ei tulla palkkaamaan ainakaan kunnan töihin, jos sellaisia joskus ilmenee.

(Tähän todellinen esimerkki – jossa mainittu nimi on muutettu: Ollessani vanhainkodin johtajana, avoinna olevaa sairaanhoitajan paikkaa haki eräs nainen, joka vaikutti kaikin puolin sopivalta ja pätevältä virkaan. En ollut koskaan tavannut tätä naista enkä tiennyt hänestä muuta kuin mitä hän itse kertoi. Hän kävi tutustumassa vanhainkotiin, ja uskoin, että hänet valitaan virkaan, koska parempiakaan hakijoita ei ole. Ratkaisun tuli tekemään sosiaalilautakunta, enkä nähnyt mitään syytä, miksi se ei valitsisi tätä naista. Kun sosiaalijohtaja tiedusteli, ketkä virkaa olivat hakeneet, kerroin tästä naisesta ja sanoin, että minusta hän vaikuttaa mukavalta ja kaikin puolin sopivalta. Kun sosiaalijohtaja kuuli naisen nimen, hän oli saada shokin – sikäli kun asiasta voi puhelimen välityksellä päätellä. “Nassisen Jussin tytär”, hän kiljaisi ja jatkoi: “Ei ikinä!”. Ihmettelin, mistä tässä oli kyse. Myöhemmin selvisi, että naisen isä oli tehnyt valituksia joistakin kunnan päätöksistä, joilla miehen maita pakkolunastettiin, ja niinpä hänet oli julistettu epäviralliseen “kunnankiroukseen”. Tämä kirouksen vuoksi miehen aikuinen, toisella paikkakunnalla asuva tytär ei ollut kelvollinen kunnan työntekijäksi. Hänen valintansa estettiin jollakin kunnallisella kikkailulla, ja virkaan valittiin epäpätevä sijainen puoleksi vuodeksi ja taas puoleksi vuodeksi ja taas puoleksi vuodeksi ja varmaan kymmenen vuoden ajan puoleksi vuodeksi. Se tuli kunnalle halvemmaksikin.)

Kunnan virkamiehen aktiivisuus jatkuu, ja seuraavana on vuorossa taas jokin uusi hanke, jonka seurauksena asukkaat menettävät maitaan ja rantojaan. Koska hankkeet toteutetaan yksi kerrallaan, koskaan synny merkittävää ryhmää, joka alkaisi vastustaa hanketta. “Ei koska minua” on yleinen perustelu sille, että hankkeet hyväksytään.

Kun virkamies aikoinaan 40 vuoden ansiokkaan palvelun jälkeen jää eläkkeelle, hän voi olla tyytyväinen, koska hän sittenkin onnistui viemään asukkailta 10-20% heidän tonteistaan. Hän teki sen vähitellen, eikä kukaan huomannut mitä on tekeillä. Kokonaisuus peittyi pienten yksittäisten päätösten alle.

Tuo pienten askelten taktiikka on osoittautunut vuosisatojen ja vuosituhansien aikana hyvin toimivaksi menetelmäksi, jolla vähemmistö voi alistaa ja hallita enemmistöä. Tätä taktiikkaa noudattaen Englanti melko pienen virkamieskunnan avulla hallitsi itseään yli kymmenen kertaa suurempaa Intiaa. Tämän taktiikan avulla natsit tuhosivat juutalaiset ryhmä kerrallaan ja siten estivät juutalaisten joukkovoiman kehittymisen. Tällä taktiikalla miehittäjä sulattaa miehitetyn maan itseensä.

Kansalaisen mahdollisuudet todella vaikuttaa yhteisiin asioihin, ovat rajalliset. Järjestelmä antaa vaikutusmahdollisuuden lähinnä sellaisissa asioissa, jotka ovat enemmän tai vähemmän yhdentekeviä. Ns. kovat asiat järjestelmä pitää tiukasti omassa kontrollissaan, eikä niistä kovin paljon edes kerrota tavallisille kansalaisille.

Koska systeemi harjoittaa pienten askelten politiikkaa, sitä vastaan toimiminen on aika toivotonta. Jos kansalainen onnistuukin saamaan voiton systeemistä jossakin asiassa, tämä asia on kuitenkin mitättömän pieni, eikä se juuri hidasta asioiden yleistä kehityssuuntaa.

Oma näkemykseni – ehkä oikea, ehkä väärä – on se, että vaikuttaminen onnistuu parhaiten joukkoliikkeen avulla. Ongelmana on vain se, miten saada joukot innostumaan, koska ihmiset eivät näe kokonaisuutta vaan kokevat, että “asia ei koske meitä”. Jos yhteiskunnallisia ilmiöitä ajattelee laajemmin, monet sellaisetkin asiat koskevat meitä kaikkia, jotka näyttävät koskevan vain yhtä yksittäistä kansalaista. Tällä kertaa on hänen vuoronsa joutua systeemin potkimaksi. Huomenna voi olla meidän vuoromme. Koska emme itse tue häntä, jota tänään potkitaan, meidän on turha odottaa, että kukaan tukisi meitä, kun puolen vuoden päästä joudumme itse uhriksi.

Yleinen etu on raaka. Edes ne poliittiset tahot, jotka sanovat kunnittavansa yksityistä omaisuutta, eivät kunnioita sitä, jos poliittiset suhdanteet ovat sellaiset, että jokin muun vaihtoehto tuo enemmän ääniä, rahaa ja valtaa. Tämän asian voi nähdä Helsingin ja Sipoon aluekiistassa, jossa yrittäjien ja maanomistajien etujen puolustajana pidetty Kokoomus on innokkaimpien joukossa kaappaamassa sipoolaisten pellot ja perunamaat. Kokoomuksen arvomaailmassa rakennusfirmojen voitot ja uudet asuntoalueet ovat tärkeämpi asia kuin vanhojen sukutilojen, perinnemaisemien ja luonnon säilyminen. Asenne on todella raaka.

Sipoolaisten kannattaisi keskittää äänensä yhteen ehdokkaaseen, joka olisi lupautunut toimimaan Sipoon tulisieluisena puolustajana eduskunnassa. Sipoolaisten äänillä tällainen ehdokas voisi jopa päästä läpi. Jos äänet hajautetaan tavallisille suurten ja pienten puolueiden ehdokkaille, lopputulos voi olla Sipoon kannalta huonompi. Valtakunnalliseen yleispolitiikkaan Sipoon äänillä ei ole suurta merkitystä, joten sipoolaiset eivät menetä mitään, vaikka he äänestäisivät tällä kertaa hieman tavallisesta poikkeavasti.

Radiopuhe 1992.mp3

Salaperäinen kirja

Etsin aikoinaan Helsingin kirjastoista J.S. Millin teosta, jonka suomalainen nimi on “Vapaudesta”. Jostakin Pohjois-Haagan kirjastosta lopulta löysin yhden nuhraantuneen kappeleen.

Olin nähnyt eräissä muissa kirjoissa viittauksia Millin teksteihin, ja halusin itse nähdä niitä.

Kirjassaan “Vapaudesta” Mill esittää periaatteen, jota hän kutsuu “hyvin yksinkertaiseksi periaatteeksi”. Se määrittelee rajat sille, missä mitassa yhteiskunta on oikeutettu säätämään pakkoja tai kieltoja, jotka koskevat yksittäistä kansalaista.

Millin periaatteen mukaan ainoa syy, jonka nojalla yhteiskunta voi pakottaa kansalaista, on yhteiskunnan itsepuolustus. Kansalaisen omaan etuun vedoten sen sijaan ei ole hyväksyttävää säätää lakeja, jolla kansalaisen vapauksiin puututaan. Kansalaisella tulee siis olla oikeus vaikka itsetuhoiseen toimintaan, sillä hän on itse itsensä ainoa legitiiminen määrääjä.

Millin kirjan englanninkielinen versio löytyy netistä.

http://www.utilitarianism.com/ol/one.html

Jostakin syystä, mikä on aika helppo arvata, Millin filosofian tämä edellä mainittu periaate on haluttu määrätietoisesti unohtaa. Jopa kirjan suomalaisessa painoksessa “hyvin yksinkertaisen periaatteen” avainkohdassa on käännösvirhe.

Alkuperäinen teksti kuuluu näin:

“That the only purpose for which power can be rightfully exercised over any member of a civilized community, against his will, is to prevent harm to others.”

Eli ainoa periaate, jolla sivistyneen yhteiskunnan jäsentä vastaan saadaan käyttää valtaa, on muille koituvan vahingon estäminen. Kirjan muusta tekstistä voidaan päätellä, että Mill tarkoittaa sen tyyppistä vahinkoa, jota yksilö voi tehdä omalla muihin kohdistuvalla toiminnallaan. Yhteiskunnalla on siis oikeus käyttää valtaa yksilöä kohtaan, jos yksilö itse ensiksi käyttää valtaa yhteisöä tai sen jäseniä kohtaan. Varkaat ja pahoinpitelijät ja murhaajat voidaan siis panna vankilaan, koska he ovat itse ensiksi käyttäneet valtaa ja siten oikeuttaneet yhteiskunnan itsepuolustuksen nimissä toimimaan epäoikeutettua vallankäyttäjää vastaan.

Jos Milliä halutaan tulkita väärin, voidaan tietysti väittää että kaikki pakkokeinot ovat sallittuja, koska ihminen jo pelkällä olemassaolollaan aiheuttaa vahinkoa muille. Muuthan joutuvat kärsimään taloudellisesti ja ehkä muutenkin, jos ihminen esimerkiksi sairastuu tai kuolee huonojen elintapojensa takia. Sairaanhoito ja sosiaaliturva ja muut tämän tyyppiset asiat nimittäin maksavat.

Tuollaista pakkokeinojen laajentamista Mill ei kuitenkaan tarkoittanut, koska sehän veisi kokonaan pohjan pois hänen “yksinkertaiselta periaatteeltaan”.

Suomelaisessa versiossa periaate on käännetty seuraavasti:

Tämä periaate on se, että ainoa päämäärä, joka oikeuttaa ihmisiä yksityisesti tai yleisesti sekaantumaan lähimmäistensä toimintavapauteen, on itsepuolustus. Ainoa päämäärä, jonka saavuttamiseksi voidaan oikeutetusti käyttää valtaa jonkun sivistyneen yhteiskunnan jäsenen yli vastoin hänen tahtoaan, on tarkoitus estää muita tuottamasta vahinkoa hänelle”

Pitäisi siis olla: “estää häntä tuottamasta vahinkoa muille”.

Käännösvirhe aiheuttaa sen, että kansalainen voidaan pakottaa sotilaaksi rintamalle sillä perusteella, että pakkotoimen tarkoituksena on estää vihollista tuottamasta vahinkoa hänelle. Eli hänet voidaan pakottaa puolustautumaan, vaikka hän ei itse sitä haluakaan.

http://www.geocities.com/Athens/Cyprus/4955/mill.html

Jos J.S.Millin hyvin yksinkertaista periaatetta noudatettaisiin, poliisivaltuuksista jouduttaisiin karsimaan pois kaikki ne, joissa poliisi sakottaa kansalaista muka kansalaisen oman edun vuoksi. Tällaista ei tietenkään nykyisessä kypäräpakkojen ja pelastuliivipakkojen ja muiden pakkojen yhteiskunnassa haluta, koska sehän veisi poliisitoiminnasta koko huvin.

Erilainen aaltopituus

Viranomaisten antamat määräykset ovat kaikenlaisen kritiikin ulkopuolella. Niistä ei käytännössä saa edes keskustella. Jos asian ottaa esille, saa aina samanlaisia vakiovastauksia, joissa todetaan, että on pelkästään hyvä, että läp, läp, läp. Lauseet ovat kuin jostakin kirjasta lainattuja. Tuota kirjaa en ole koskaan nähnyt – tai se on niin näkyvästi kaikkialla, että en huomaa sitä.

Aina samanlaisina toistuvat vastaukset osoittavat, että viranomaisten määritelmiin siitä, mikä on turvallista ja mikä ei ole turvallista, uskotaan täysin kritiikittömästi. Asioita ei viitsitä edes miettiä. Mitkään perusteet eivät saa näin “ajattelevia” ihmisiä muuttamaan käsitystään. Edes yksityiskohtainen esimerkki, jossa osoitetaan tieteellisesti ja aukottoasti jokin lain perusteettomuus ja mielivaltaisuus, ei herätä ihmettelyä . Asia nyt vain on näin, koska jumala (viranomainen) on säätänyt, että se on näin.

Länsimetron rakentamisesta tai Makasiinien purkamisesta voidaan keskustella, mutta ei viranomaisten säätämistä määräyksistä, joiden perusteena on meidän kaikkien yhteinen turvallisuus. Ja missään tapauksessa määräyksistä ei saa vetää yhteyksiä perustuslakiin, jossa lukee, että esimerkiksi vammaisuus, terveydentila tai muu henkilöön liittyvä ei saisi asettaa ihmisiä eri asemaan. Eihän nyt siitä ole kyse, jos jokin asia kielletään edellä mainittujen syiden nojalla. Kysehän on pelkästään turvallisuudesta – eikä turvallisuudesta ole soveliasta esittää kriittisiä mielipiteitä. Sitä paitsi perustuslaissahan mainitaankin, että samanarvoisuuden periaate voidaan jättää huomioimatta, jos on olemassa “hyväksyttävä peruste”. Hyväksyttävän periaatteen määrää tietysti lainsäätäjä.

Samalla tavalla kaiken kritiikin ulkopuolella kuin oikeuksien rajoittaminen fyysisten ominaisuuden vuoksi on myös esimerkiksi kannabiksen kieltävä lainsäädäntö. Kirjoittamaton sääntö on, että sitäkään ei virallisissa yhteyksissä saa arvostella.

Mikä tekee asioista sellaisia, ettei niitä saa arvostella?

Taikasana on edellä mainittu “turvallisuus” (mistä perustuslaissa käytetään kiertoilmaisua “hyväksyttävä peruste”). Siitä on kyse.

Turvallisuus on asia, jonka määrittelemisen monopoli kuuluu aina ja absoluuttisesti viranomaisille. Kenelläkään yksilöllä tai ryhmällä ei ole oikeutta itse määritellä turvallisuuttaan. Vaikka tuhat ihmistä olisi kokoontunut johonkin paikkaan yksimielisinä siitä, että paikka on turvallinen eikä ketään uhkaa mikään vaara, yksi ainoa viranomainen voi määrätä ihmiset poistumaan “turvallisuuden” vuoksi. Kaikki tottelevat kuuliaisesti. Kukaan ei sano, että viranomainen on väärässä. Kukaan ei kyseenlaista määräystä. Kukaan ei sano, että paikalla oleminen on turvallista. Kaikki uskovat viranomaista ja alkavat kuvitella, että kai jokin vaara kuitenkin oli olemassa, koska viranomainen niin oli arvioinut.

Viranomaisten valta turvallisuusasioissa on ehdoton. Kun tähän tosiasiaan lisätään se, että viranomaisilla on yksinoikeus määritellä, mitkä asiat milloinkin kuuluvat turvallisuuteen, lopputuloksen pitäisi huolestuttaa ajattelevia ihmisiä.

Miten ihmiset reagoivat siihen, että oman arvioinnin ja viranomaisten arvioinnin välillä on ristiriita?

Jotkut ihmiset luottavat sokeasti viranomaisiin eivätkä edes mieti asiaa. Kannabiksen kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että kannabis on kiellettyä ja sen tuleekin olla kiellettyä, kunnes viranomaiset toisin päättävät.

Jotkut ihmiset eivät luota viranomaisiin vaan arvostelevat heidän päätöksiään. He eivät kuitenkaan uskalla olla noudattamatta niitä – osin rangaistuksen pelossa, osin siksi, että alitajunta varoittaa, että ehkä viranomainen sittenkin on oikeassa, ja asia onkin vaarallista, vaikka se ei siltä näytä. Ja sitä paitsi onhan se laitontakin. Tämä ryhmä kirjoittelee kannabiksen käytön laillistamisen puolesta, mutta ei käytä kannabista.

Kolmas ryhmä on menettänyt täysin luottamuksensa viranomaisiin. Sääntöjä ei noudateta kuin nimeksi ja lähinnä vain silloin, kun viranomaisten silmä valvoo. Kannabista käytetään, jos siltä tuntuu, tai ollaan käyttämättä, jos siltä tuntuu. Käytön laillisuus tai laittomuus ei sanele ratkaisuja. Tähän ryhmään kuuluvat eivät välttämättä edes viitsi väitellä asiasta, koska se on yhdentekevää.

Aaltopituus on erilainen.